Blogin otsikkokuvanakin toimiva Speck Line Dancing Diva alias Minka Mönkkönen oli siis minun ihka ensimmäinen oma koira, pieni cockerspanielityttö Lapualta. Minka syntyi 10.6.2007 ja muutti meille sitten elokuun 10. pvä. Kaikki meni hyvin, ja Minka valloitti sydämiä surusilmillään ja sympaattisella olemuksellaan. Välillä tosin kiristeltiin hampaita sisäsiisteyden ja tavaroiden tuhoamisen suhteen, mutta silti, tätä pientä tyttöä ei voinut olla rakastamatta. <3
Kunnes sitten seuraavana kesänä, Minkan 1-vuotis rokotusten jälkeen tyttö sai hirmuiset reaktiot rokotuksista. Kolme päivää rokotusten jälkeen Minkan tila alkoi romahtaa ja neljäntenä päivänä tyttö ei pystynyt enää kävelemään ollenkaan ja pissasikin alleen maaten. Mittailtiin kuumetta, epäiltiin kohtutulehdusta ja vaikka mitä. Käytiin ultrassa ja usealla eri lääkärillä, eikä kukaan oikein osannut sanoa mihinkään mitään.. "rokotusten jälkeinen reaktio kai se oli".
No, pieni tyttönen taisteli hengestään ja söi seuraavat puolitoista vuotta kortisonia ja särkylääkettä päivittäin, ja liikkuminen oli mitä oli.. aamulla ei ihan heti ylös päästy ym. Kunto vaihteli paljon, joskus lenkkeiltiin pitkiäkin lenkkejä, joskus hyvä että päästiin pihalle tarpeille. Syksyllä 2009 Minkan kunto romahti taas ja aloin jo itsekin vaipua epätoivoon. Käytiin meidän luottolääkärillä Paavolla (Kuopion Päivärannan Rakki & Katti) syksyn aikana hakemassa "ihmepiikkejä" Minkalle viikoittain useamman kuukauden ajan.. kunnes tuli se päivä, etten pystynyt menemään lääkäriin itkemättä. Kannoin Minkan sisään vastaanottohuoneeseen kyynelten valuessa silmistäni ja silloin näki Paavokin, että alan jo luovuttaa pikkuhiljaa.. Paavo antoi Minkalle vielä "ihmepiikin", vaikka näki, että koira hädin tuskin pysyi enää pystyssä ja sanoi, että tehdään se sitten joku kaunis päivä tässä..
Kuukausia meni, enkä ottanut lääkäriin enää yhteyttä. Yritin sinnitellä ja ajattelin, että kyllä me pärjätään. Minä kyllä pidän omasta pikkuisestani huolen viimeiseen asti. Minka kulki kaikkialle mukanani, sillä se vaati kuitenkin niin erikoiskohtelua, että ihan minne tahansa sitä ei edes hoitoon pystynyt jättämään. Ja jokaikisen hetken ajan, minkä olin poissa sen luota, tunsin syyllisyyttä siitä kuin olisin hyljännnyt oman pikkuiseni.
Marraskuun 30. päivänä maa alkoi olla jo roudassa. Oltiin oltu Minkan kanssa mummon luona yötä ja mentiin aamulla ulos pissille. Kannoin tytön tuttuun tapaan pihalle, Minka istuskeli hetken maassa, kieri niin että syksyn lehdet tarttuivat turkkiin ja nousi välillä istumaan ja haukkui kaikelle mahdolliselle - ohikulkijoille, autoille, omaksi ilokseen.. Sitten pieni köntys nousi seisomaan, pissasi ja lähti kävelemään hoippuvin askelin kohti minua. Silloin tiesin, että paluuta ei enää ole. Sillä hetkellä tein päätöksen, että tytön on parempi ilman kipua ja kärsimystä. Ja niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin; minun on parempi ilman jokapäiväistä itkua ja hammastenkiristystä, kun yritän pitää pikku-Minkan luonani...
Iltapäivällä ehdotin äitille, kun hän tuli käymään mummon luona kahvilla, että joko tänään.. nyt olisin valmis. Äiti soitti heti Paavolle ja sanoi, että nyt tultaisiin, ennenkun tyttö katuu ja muuttaa mieltään. Ja niinhän sitä mentiin. Paavo sanoi, että tulkaa vaan heti kun ehditte ja Minkan viimeinen matka alkoi. Jusu (isäpuoleni) lähti viemään meitä (minua, äitiä ja Minkaa) kohti Päivärantaa, koska meistä kummastakaan ei olisi ajajiksi tällä reissulla. Menomatka itkettiin ja taidettiinpa parit rohkaisevat lonkerotkin siinä juoda. Minka nukkui koko matkan vieressäni takapenkillä, pää minun sylissäni.
(ääh, ei tästä meinaa tulla mitään, kun en näe kyynelsilmin tätä tekstiä kirjoittaa..)
Vastaanotolle mentäessämme olimme ainoat asiakkaat. Kannoin Minkan pöydälle ja Paavo kaappasi tytön kainaloonsa ja kuiski sen korvaan "mitä rakas, Minka tyttönen..". Minka pelkäsi lääkärikäyntiään tuttuun tapaansa ihan hurjana ja tärisi pöydällä hirmuisesti. Laskin Minkan kyljelleen makuulle ja kuiskailin sen korvaan rauhoittavia sanoja "ei hätää, älä pelkää.. kohta kaikki on paremmin". Pari viimeistä hännän heilutusta ja tunsin kun tytön sydän lakkasi lyömästä maanantaina 30. marraskuuta kello 16.10. Nyt se on ohi. Käärimme pikkuisen lakanaan ja kannoin sen autoon.. takakonttiin. En enää tahtonut sitä viereeni..
Loppu ilta ja seuraavat pari päivää olikin sitten yhtä helvettiä.. Syytin itseäni Minkan tappamisesta ja tahdoin sen niin paljon takaisin. Mutta pikkuhiljaa ikävä hellitti, tosin koskaan se ei tule hellittämään täysin. Nytkin vuodatan kyyneliä kuin Niagaran putous tätä kirjoittaessani. Eikä kukaan tule minun pikkuista ikinä korvaamaan..
Nyt Minka lepää mummon pihassa haudassaan. Aina lähellä.
Minka & Pinssi-marsu kirmailevat vihreämmillä niityillä nyt jälleen yhdessä.. tai syövät heinää kuten kuvassa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti